Oppimisen kiertokulku on aika-ajoin niin puristava, että tuntuu ettei henki kulje. Informaatiota eri asioista on käytännössä enemmän mitä yksi ihmismieli pystyy käsittelemään ja vallalla oleva informaation keräämisen kulttuuri tuntuu synnyttävän oppimisen ympärille ilmatiiviin kuplan, jonka sisällä hengitetään alati myrkyllisemmäksi muuttuvaa ilmaa.
Tämän kanssa painin itse joka kerta kun alan ennen koulutuksia, tai muita tapahtumia miettimään sisältöä jota tulen opettamaan. Miten saan tuotua asian esille siten, ettei asia joka on vuosien aikana kehittynyt itselleni jonkinlaiseksi ymmärrykseksi, esiintyisi kuulijalle vain uutena informaationa muun joukossa? Tämä puolestaan synnyttää helposti tunteen, etten tiedä yhtään mitään ja olisi vain parempi pitää suunsa kiinni. Onneksi olen aina pystynyt jollain tasolla käsittelemään näitä hyvin ristiriitaisiakin ajatuksia ja toivottavasti kykenen siihen jatkossakin.
Oppiminen tarvitsee aina jonkin ärsykkeen. Ilman tätä asian tunnistamista prosessi ei pysty käynnistymään. Nykyteknologia tarjoaa tähän oivan väylän ja ärsykkeitä eri aiheista tulee vastaamme jatkuvalla syötöllä. Tiedon kerääminen on nykyään hyvin helppoa. On ilmaista, maksullista, artikkeleita, videoita, verkkovalmennuksia, workshoppeja ja intensiivikoulutuksia. Ei voi enää sanoa, etteikö informaatiota olisi. Monessa asiassa ihmisen ymmärrys on tosin vielä hyvin alkeellisella tasolla jopa asiaan vihkiytyneiden keskuudessa, jonka vuoksi pintakerrokseen perustuvat keskustelut aiheen ympärillä ovatkin usein hyvin rajoittuneita aiheuttaen mustavalkoisia käsityksiä asiasta, jonka ymmärtäminen edes alkeellisella tasolla veisi paljon enemmän aikaa kuin moni uskookaan. Itsekin tähän jatkuvasti sortuen olen huomannut sen tosiseikan, että kun jotain asiaa tutkii intensiivisesti vuoden, luulee tietävänsä paljon, mutta kun takana on viisi, tai kymmenen vuotta, huomaa ettei tiedä juuri mitään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö matkaa kannattaisi taittaa ja missään tapauksessa se ei tarkoita sitä, että tämän aikana olisi parasta pitää suunsa kiinni jottei vain vahingossa sano, tai tee asioita, joita joutuu tulevaisuudessa korjailemaan!
Jatkuva pelko on läsnä kaikessa tekemisessämme
Miksi pelkäämme niin paljon? Pelkäämme epäonnistumista, pelkäämme tietävämme liian vähän, pelkäämme erilaisia ihmisiä, pelkäämme joskus jopa onnistumista, koska joku saattaa sanoa meistä pahaa. Pelko on jatkuvasti läsnä ja itsellä on sellainen olo, että paras työkalu sen kanssa elämiseen on itse asiassa sen tosiasian myöntäminen. Kun myönnän olevani peloissani jostain asiasta, voin alkaa kehittämään itselleni tarvittavia työkaluja, jotta kykenen käsittelemään omia ajatuksia ja pelon tunteita. Minusta tulee pelottomampi, joskaan ei koskaan peloton.
Tieto lisää ymmärrystä, ymmärrys lisää hyväksyntää. Viisas lause, joka on auttanut itsellä monien ristiriitaisten ajatuksieni kanssa. Oppimisessa pelkkä tiedon kerääminen ei riitä. Täytyy olla aikaa soveltaa keräämäänsä tietoa ja ajan saatossa yksittäiset informaation palaset sulautuvat isommaksi ymmärrykseksi. Älykkyys ei ole mielestäni mitattavissa luettujen kirjojen lukumäärällä, tai ihmisen kehittämillä älykkyyttä mittaavilla testeillä. Se ei myöskään ole jonkin taidon virtuoosimaista suorittamista. Itselle älykkyys on sitä, että pystyy elämän useiden toistensa kanssa ristiriitaisten asioiden kanssa ja silti kyetä jalostamaan omaa tekemistä ymmärryksestä uudenlaiseksi tavaksi nähdä asioita. Tässä vaiheessa syntyy usein suuria henkilökohtaisia muutoksia, jolloin oppiminen alkaa muuttamaan identiteettiäsi.
Sosiaalisen ympäristön muuttaminen
Muutokset eivät tapahdu hetkessä. Ei henkilökohtaisella tasolla, saati siinä sosiaalisessa ympäristössä jossa elät. Mikäli haluaa itse saada muutoksia aikaan, ei todellinen muutos ole mielestäni mahdollista ilman oman identiteetin kehittymistä. Tämä puolestaan vaatii sen, että pistää itsensä likoon todelliselle oppimiselle joka on todellisuudessa kaikkea muuta kuin robottimaista informaation keräämistä.
Palatakseni tekstini alkuun ja siihen, miten pystyisin tarjota ihmisille muutakin kuin vain tiedonjyväsiä. Ehkei se ole mahdollista ja pystyn itse asiassa vain tarjoamaan vaihtoehtoja mahdollisimman avoimessa ympäristössä, jossa ilmapiiri oppimiseen olisi tarjolla. Ihmistä ei voi opettaa kävelemään vauvana, vaan vauva oppii itse kävelemään. Aivan samoin aikuisten kanssa. Aikuista ihmistä ei voi opettaa liikkumaan monipuolisemmin ja syömään terveellisesti. Ihmisen täytyy haluta oppia! Opettajana voin kehittyä lukemaan tilannetta paremmin ja arvioimaan sen, mitkä työkalut olisivat juuri nyt parhaat mahdolliset kullekin oppilaalle.
Länsimäissä ihmiset lähtökohtaisesti elävät yltäkylläisyydessä ja joskus ehkä liiankin helpossa ympäristössä. Poikkeuksia toki on ja monien suomalaistenkin tarinat saavat surun puseroon. Enemmistö kuitenkin painii melko hyvin pehmustetussa kehässä ja me emme välttämättä ihmisenä saa tästä ”helppoudesta” sitä mitä syvällä sisällä kaipaamme. Tämä näkyy osalla äärimmäisenä suorittamisena ja lähes mielipuolisena harjoitteluna. Itsekin tunnistan itseni tästä jossain määrin, joskin olen kyennyt vuosien saatossa erottelemaan itselleni selkeän eron liikkumisen, harrastamisen ja liikunnan välillä. Viimeistä en käytännössä enää tee, eli en kilpaile missään. “Harrastan” käsilläseisontaa ja muutamia muita asioita, mutta pyrin olla määrittelemättä itseäni sen mukaan. Minä en ole käsilläseisoja. Jos olisin, niin olisin todella surkea sellainen ja monessa mielessä epäonnistunut joka varmasti näkyisi vihana (eli pelkona!) eri muodoissa.
Jossain vaiheessa myös ajattelin että kivuttomuus on jokin tavoiteltava asia. Olen senkin suhteen alkanut miettiä uudelleen asioita, sillä ensinnäkään en edelleenkään osaa sanoa mitä kipu on. Olen lukenut aiheesta paljon, eli kerännyt kyllä tietoa ja minulla on henkilökohtaista kokemusta erilaisista kivuista, sekä myös siitä miten niistä päästä eroon. En siltikään osaa varmuudella edes määrittää mitä kipu on. Joten on todella vaikea määritellä oma tekeminen sen suhteen, että tavoitteena olisi kivuttomuus.
Uskon, että kipu kuuluu meidän elämään jossain määrin aina. Äärimmäisyyksiin viedyt tavoitteet, kuten triathlonit, voimanosto, tiettyjen taitojen (sokea) tavoitteellinen harjoittelu, kuten käsilläseisonta ja vaikkapa kuluttava CrossFit –tyylinen harjoittelu lisäävät eittämättä kipujen määrää. Jos kuitenkin tavoite on henkilökohtaisesti niin tärkeä, että sen eteen on valmis uhraamaan myös terveydestään, kannattaa jo etukäteen varautua myös kasvaneeseen määrään kipua. Joskus kivun sietämisestä kiittää itseään myöhemmin, sillä alun vaikeat vaiheet olivatkin vain “kasvukipuja”. Turhan kivun ja loukkaantumisten minimointi on aina järkevää toimintaa, mutta täydelliseen kivuttomuuteen en usko kenenkään pääsevän. Toisaalta kivuttomuus ei löydy myöskään toisesta ääripäästä.
Mitä siis tavoitella?
Itsensä mittaamisesta on tullut kovin suosittua ja kiitos kehittyneen teknologian, se on nykyään jopa melko yksinkertaista. Se että mihin todellisuudessa on tarvetta ja aiheuttaako itse asiassa tämä lisäinformaatio meissä vain jälleen kerran enemmän pakonomaista suorittamista, on kysymys jota itse olen joskus pohtinut. Henkilökohtaisesti en seuraa omia ”toimintojani” millään laitteella. Sen sijaan seuraan paljonkin olotilojani, ajatuksia ja tunteita eri tilanteissa, sekä kehon signaaleja. En tiedä auttaisiko tieto unen laadustani minua juurikaan. En väitä, että se ei auttaisi, en todellisuudessa vain tiedä. Nukkuminen on ollut minulle aina tärkeää ja tämä on johtanut siihen, etten täytä kalenteriani enää aamuista, joka mahdollistaa sen, että saan riittävästi unta ja rauhalliset aamut. Myös oma terveyden ylläpito liikkumisella on pysynyt yhtenä kantavista tavoista, joskin sen olomuoto on vuosien saatossa vaihdellut.
Mutta mitä tavoittelen? Parempaa käsilläseisontaa, onnellisuutta, hyväksyntää itseltäni ja muilta, vai mitä? En tiedä täytyykö isossa kuvassa edes tavoitella yhtään mitään. Lyhyellä aikajänteellä tavoitteet ehdottomasti antavat omalle tekemiselle selkeän suunnan, joten ehkä ainakin toistaiseksi tavoittelen pelottomampaa versiota itsestäni, jolloin ei tarvitse pelätä epäonnistumista, erilaisuutta ja sitä mitä muut tekevät, saati ajattelevat.
The post Mind is Full, less information appeared first on Movement System.